Siirretään alkuvuoden blogi uusille sivuille.

Viikko 1
Uuden vuoden jälkeinen viikko on ollut hiljainen. Oli aika kummallista, ettei ollut kokouksia, eikä muitakaan menoja. Kyläilin ja nautiskelin illoista. Taisin jopa pari kertaa nähdä salatut elämät ja vastaavat. Vaihteeksi oli kiva niinkin. Oli kummallista kirjoittaa ensi kertaa Blogia.

Olemme suunnitelleet uusia nettisivuja ja päiväkirjan ottamista käyttöön. En ole vielä päättänyt, millainen blogijutusta pitäisi tulla. Toiset kun kirjoittavat kaikesta maan ja taivaan väliltä, toiset taas vain yksittäisistä teemoista -- vaikka vain politiikasta. Ajattelin kirjoittaa kaikesta maan ja taivaan väliltä. Sen verran minussa on vielä opiskelija-aikojen filosofia jäljellä.

Pari päivää koulua ennen loppiaista oli kuin olisi ollut leirikoulussa. Erilaista. Lisäksi vararehtorilla oli pyöreiden vuosien päivät, joihin olimme valmistautuneet ilmaisutaidon linjan opiskelijoiden kanssa kolmella monologilla ja junnujen eli ykkösvuoden opiskelijoiden puheilmaisun esityksellä. Katri kehui kovasti opiskelijoita, toki itsellekin tuli hyvä mieli. Aika kovasti olimme tehneet töitä esitysten eteen.

Viikonloppuna hengailin ystävien kanssa iltaa istuen ja elämästä nautiskellen. Ajattelin vähemmän poliittisia asioita.

Muuten kuinka pitkiä ja perusteellisia Blogien on oltava? Apua?

Viikko 2

Vaikka joululoma ja loppiaisloma kuluivatkin pian, toisaalta oli kiva olla jo takaisin koulussa ikään kuin pysyvästi. Ikään kuin rutiinissa kiinni. Piti muistaa viedä koulumme ilmaisutaidon linjalla lainassa olleita vaatteita teatterille. Pitää normaalisti tunnit ja käydä läpi A1-ryhmäläisten jaksotodistuksia sekä viritellä jo jatko-opiskelukeskustelua. Oli tosi hieno viikko koulussa. Pääsin puolet A1-ryhmäläisistä läpi ja puhuimme jo aika pitkälle jatko-opiskelujakin.

Oli aika kova tinki saada kaikki abit innostuneeksi tulevan viikon vierailusta Turun yliopistolle, kauppakorkeaan ja Turun ammattikorkeakouluun. Alkuviikosta oli vasta 30 nimeä listalla. Loppuviikosta vasta innostuivat ja saimme abien ryhmänohjaajien kanssa lähes kaikki abit mukaan. Onneksi saimme mennä Turkuun kaksikerroksisella bussilla, että kaikki abit mahtuivat mukaan. Perjantaina oli hieno fiilis. Reilusti yli 50 abia innostuneina tutustumaan yliopiston ja ammattikorkeakoulun tarjontaan -- eivätkä he enää ajatelleet, että matkalle lähteminen tarkoittaisi Turkuun opiskelemaan lähtemistä.

Iltaisin oli jo erilaisia kokouksia. Punaista Ristiä, politiikkaa ja kirkon kokouksia. Oli hieno olla taas tositoimissa. Sain paljon uusia asioita nostettua esiin. Päätöksiäkin tuli. Viikonloppu meni rentoutuessa. Kävin jopa shoppailemassa. Nyt minulla on uusi hame ja kiva paitapusero. Huh -- kylläpäs kuulosti konservatiiviselta. Toivottavasti minusta ei ala tulla vanhanaikainen!

Viikko 3

Maanantai -- viikko vaalistarttiin ja sen huomaa. On ollut aika paljon tekemistä viime aikoina vaaleihin liittyen. Pesin tänään pyykkiä oikein olan takaa. Kaikkein vastenmielisintä on laittaa pyykkiä kuivumaan. Mikähän elämänfilosofia siellä taustalla piilee?

Nyt on jo sunnuntai. Ei ikinä uskoisi, mitä olen tällä viikolla kokenut. Jouduin nimittäin auto-onnettomuuteen työmatkalla. Olimme abi-opiskelijoideni ja opettajakollegani kanssa matkalla kohti Turun yliopiston ja ammattikorkeakoulun järjestämää abi-infoa, kun Raision ja Nousiaisten rajalla rysähti.

Kello oli 9.15 aamulla, kun meillä oli vielä vartin matka Turkuun. Nousiaisista päin tultaessa olimme päässeet viimeisen nousun päättävän mäen päälle. Olin kuuluttamassa Turun aikatauluista opiskelijoille bussin edessä ja istuin oppaan tuolilla. Mäen alarinteessä oli punainen auto hidastamassa ja kääntymässä meidän jälkeemme Turusta päin tultaessa vasemmalle. Yhtäkkiä näkyi vähän hopeanharmaan auton puskuria, auto oli lähdössä ohittamaan, mutta perääntyi sitten takaisin kaistalleen. Samassa kuitenkin hopeinen auto oli tulossa jo kovaa vauhtia tienpientareen kautta ohi. Näky oli kauhea: kaksi autoa viereiselle kaistalle ahtautuneena. Tuijotin vain sanattomana ja mikki kädessä ulos, sillä kuuluttaminenkin oli jäänyt jo ajat sitten. Lopulta kuitenkin hurja yritys tuntui päättyneen onnellisesti, kun hopeinen auto pääsi ohi ja vauhti tasaantui hetkeksi. Ehdin melkein jatkaa kuuluttamista, mutta sanat vaihtuivat kirkumiseen. Hopeinen henkilöauto oli kääntynyt kaistalla poikittain ja oli jo hetkessä sivuprofiili edellä meidän kaistallamme. Ammattitaitoinen kuljettajamme oli ehtinyt jarruttaa voimakkaasti siitä lähtien, kun auto oli lähtenyt heittelehtimään. Parin kolmenkymmenen metrin jälkeen henkilöauto murskautui bussimme oikeaan etukulmaan. Minusta tuntui kuin olisin ollut se kohta seinässä, jota heitetään pesäpallolla metrin päästä. Koko bussin oikea etuosa tuli kunnolla sisään. Onneksi jalkani olivat kohti kuljettajaa, ei ikkunaa päin ja olin vielä nostanut lantiotakin ylemmäs.

Törmäys oli niin valtava, että kun vauhti loppui edessäni oli pelkkää romua. Kuljettajan puoli oli onneksi pysynyt täysin ehjänä. Oikea jalkani oli lujasti kiinni romun joukossa ja takareiden saamat iskut romuista pakottivat. Bussin hiljaisuuden keskeytti kuljettajan huudahdus hätäkeskukseen soittamisesta. Minulla ei ollut enää edes puhelinta, sillä se oli lentänyt johonkin etuikkunalta. Yritin kuuluttaa kädessäni vieläkin olleeseen mikkiin ja kysyä, miten opiskelijoillemme kävi. Mielessä oli vain kaikki monien vuosien aikana Punaisessa Ristissä opitut törmäysvammat.

En osannut ajatella muuta, kun opiskelijoiden vointia. Mikki ei tietenkään toiminut, kun koko auton etuosa oli romuna. Jalkani ei lähtenyt irti ja kuljettajamme oli jo ammattitaitoisesti soittamassa hätäkeskukseen. Siis kollegani lähti kiireesti tarkistamaan opiskelijoiden tilaa. Kun kollegani viesti kuului toisen kerroksen portailta, olin niin helpottunut. Muutamia sekunteja oli mahdoton ajatella mitään. Opiskelijat eivät olleet loukkaantuneet. Sitten kollegani tuli kysymään vointiani. Hän sai ihmeen kaupalla jalkani irti. Muistan vielä miettineeni, että takki pitää panna päälle, ettei tule kylmä. Kuljettajamme jäi soittamaan hätäkeskukseen, me lähdimme ulos. Jalka tuntui astumisaralta, mutta jotenkin ulkona sain osoitettua valtatien varrella kirmaaville opiskelijoille kauempana samansuuntaisesti kulkevan pyörätien, mille kokoontua. Lieneekö järkytyksestä, mutta käsky meni heti kuuleviin korviin. Meillä kaikilla aikuisilla oli oma tehtävämme: omalle osalleni tuli meihin törmänneen autoilijan auttaminen.

Vaikka olenkin koko pienen ikäni toiminut Punaisessa Ristissä ja osallistunut ensikilpailuihinkin joukkueenjohtajana monesti, silti mieli oli jännittynyt hopeista autoa lähestyessä. Tänä päivänä hyvin koulutetutkaan ensiapuihmiset eivät voi tehdä paljon onnettomuuspaikalla. Silti heitä tarvitaan: hengitystiet on avattava ja loukkaantunut tarvitsee rauhoittelua. Linkutin jollakin tyylillä takaisin mäen yläosaa, jonka vasemmalla puolella valtatien ja pyörätien välisessä isossa ojassa onnettomuusauto makasi katollaan. Kiersin oppien mukaisesti autoa ympäri ja tarkkailin, onko räjähdysvaaraa. Huusin autoon, mutta kukaan ei vastannut toistuvaan puhutteluun. Savua ei noussut, bensa ei haissut ja maa oli puhdas, joten lähestyin kuljettajan puolelta autoa. Jalka ei kestänyt polvillaan oloa, mutta ryömimällä ojan pohjalla pääsin lähelle ajajaa. Ryömiessä pelotti olla yksin tilanteessa, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Tämä oli nyt minun tehtäväni. Silti suututti, että koko ajan valtatiellä ojan vieressä moni kävelyvauhtia ohi autoja, joiden kuljettajista yksikään ei pysähtynyt suorittamaan auttamisvelvollisuuttaan. Lisäksi tie oli kuin perunapeltoa, kun erilaisia autojen osasia oli melkein sadan metrin matkalla molemmilla kaistoille. Luulisi nyt, että keneltäkään ei olisi jäänyt näkemättä, että onnettomuus oli juuri tapahtunut: yli puolensataa ihmistä pellolla seisomassa, joku ryömimässä ojassa katollaan olevan auton vieressä ja bussin etuosa sisällä.

Pääsin lähelle kuljettajaa, joka ei vieläkään vastannut puhutteluun tai taputteluun. Nainen roikkui pää alaspäin turvavöissä. Käsi oli katollaan olevan auton sisäkatolla. Kokeilin pulssia, mutta mitään ei tuntunut. Tunne oli hirveä, sillä olisi ollut kauheaa, jos meihin törmännyt ihminen olisi kuollut. Etsin seuraavaksi pulssia kaulalta. Pulssi löytyi ja hengityskin tuntui rintakehällä. Kun kuljettajan ääni kuului ojan rinteellä, olo oli helpottunut.

Kuljettaja oli edestäpäin katsottuna niin loukkaantunut, että hengitysteiden avaaminen olisi aiheuttanut mahdollisia lisävammoja. Olimme aivan neuvottomia muutaman sekunnin, kunnes kuului jarrujen kirskuntaa. Nousiaisten ambulanssi oli pysähtynyt. Vielä silloin oletimme, että lähin pelastusyksikkö tuli kohdalle. Tosiasiassa sairaankuljettajat olivat viemässä potilastaan Turkuun. Onneksi pysähtyivät ja saimme ammatti-ihmiset avaamaan hengitystiet parissa minuutissa. Silloin ensimmäistä kertaa olo oli helpottunut, odottelimme enää palokunnan tuloa auttamaan loukkaantunut ulos. Mietin koko ajan mielessäni, että selviä nyt, selviä nyt. Muutamassa minuutissa Raision ambulanssit, poliisi ja palokunta olivat paikalla. Oli helpottavaa kuunnella lähestyviä sireenien ääniä. Apu tulisi.

Kun apujoukot olivat paikalla, huomasin, että minua ei enää tarvita. Oikaisin ojan pohjan kautta linkkaamalla pyörätielle. Yksi pelastajista huusi minulle, että mihinkä minä kuvittelen meneväni. Silloinkin vielä olin niin huolissani muista, että en tajunnut miehen ihmetelleen jalkani vointia. Huusin vain, että lähden rauhoittelemaan opiskelijoitamme. Vastaus tuli pian, kun kaksi pelastajaa oli molemmin puolin kiinni kainaloista. “Sinä et lähde mihinkään, katso nyt jalkaasi”, totesi toinen. Niin sitten mentiin ambulanssiin. Samalla kyydillä tuotiin kollegani, jonka polvet saivat iskuja siitä penkistä, joka oli lähtenyt irti ja missä olin istunut hänen edessään. Myös yhden opiskelijan leuka oli osunut edellä olevaan istuimeen. Meidät vietiin sairaalaan ja opiskelijat sekä kuljettajamme tulivat toisella meitä hakemaan tulleella bussilla perässä.

Sairaalassa ehdimme jo ensiapupoliklinikan kautta röntgeniin, kun opiskelijat saapuivat. Jo ambulanssissa olimme vaatineet henkistä apua sairaalaan onnettomuuden läpikäymiseksi. Saimme koko porukka psykologien ja mielenterveyshoitajien kanssa käydä onnettomuuden läpi. Lisäksi opiskelijoilla oli mahdollisuus käydä tutkittavana.

Opiskelijat olivat kokeneet tilanteen kovin monella tavalla. Toisille järkytys oli suurempi kuin toisille. Toiset olivat kokeneet ja nähneet enemmän kuin toiset. Selvisimme toisiamme tukien ja puolilta päivin olimme valmiita lähtemään sairaalasta. Osa opiskelijoista halusi vielä osallistua abi-päivään ja suurin osa taas halusi kotiin. Jaoimme porukan. Kuljetukset oli järjestetty valmiiksi.

Kun pääsimme Poriin, opiskelijat pääsivät halutessaan vielä keskussairaalaan tutkittavaksi. Itsekin olin määrätty sinne jatkotutkimuksiin ja ultraäänikuvien ottamiseen. Onneksi lanteeni ja jalkani eivät olleet menneet katki. Sen sijaan minulle tuli reiden alueelle erilaisia verihyytymiä ja sisäistä verenvuotoa. Ensiavun päivystäjä päätteli kuitenkin, että kokonaisia lihaksia ei ollut kokonaan poikki, joten minulle ei hälytetty takapäivystäjää, eikä ultraäänikuvia jalasta otettu. Lähdin kotiin parantumaan. Itku alkoi kuitenkin jo olla herkässä, sillä kipu oli valtava ja jännitys oli alkanut lieventyä. Tuntui tosi paskalta, kun jalka oli niin kipeä, että oli mahdotonta saada lääkäritutkimuksen jälkeen sukkaakaan jalkaan. Kukaan ei auttanut. Kun sitten luovuin yrittämästä ja pyysin apua pukeutumiseen, vieressä ollut polin hoitaja totesi, että “jos tämän kerran”. Itku meinasi päästä. Ihmettelivät vielä, miksen laittanut kenkiä jalkaan. Ei se mikään ihme ollut, kipeän jalan nivelsiteiden loukkaantuminen ei antanut mahdollisuutta saappaan saamiseen jalkaan. Toiseen jalkaan taas ei olisi saanut saapasta ilman apua. Kun kepeillä otin pieniä askelia ilman kenkiä polin käytävällä, ajattelin jo vajonneeni aika alas. Kassi painoi toisen kepin varressa paljon, eikä kipeällä jalalla pystynyt astumaan. Terveellä jalalla astuttaessa taas kipeän jalan lihaksissa tärähti tuskallisesti. Kun maraton oli ohi, sain apua tarkistukseen tulleilta opiskelijoiltani ja pääsin taksilla kotiin.

Vasta kotisoffalla maatessani tajusin olevani varsin kurjassa kunnossa. Sain perheen apuun illaksi, mutta ennen heidän tuloaan itku tuli jo. Elämä tuntui silloin kyllä aika kurjalta, varsinkin kun keskussairaalan polilta jäi niin huono maku suuhun. Onneksi sain seuraa ja ruokaa -- koko päivänä en ollut edes syönyt mitään vielä. Tosin ruokahalua ei paljon ollut. Vasta illalla tajusin, että ehkä en ole viikkoihin työkykyinen. Sitten tuli mieleen, miten selviän vaaleista.

Seuraavana päivänä jalassa oli valtava paine ja heikotti koko ajan. Pystyssä ei voinut olla paljoakaan, kun alkoi tehdä pahaa. Sukulaiset pakottivat minut jälleen polille hakemaan apua. Sairaanhoitaja yritti suostutella viimeiseen asti meitä menemään yksityiselle puolelle hoitoon, kun meillä on vakuutus. Tervetuloa Amerikka! Lääkärillä oli sama virsi, mutta olin vankkumaton: julkisella puolella on saatava hoitoa! Samperi sentään! Taistelun tuloksena ultraäänikuva luvattiin ottaa: odotin kuvausta kello 14 alkaen. Kolmen jälkeen luvattiin, että kohta pääsen, puoli viideltä sanottiin, että ihan juuri. Kello 19 pääsin. Röntgenin hoitaja ei osannut selvittää viivytystä edes sillä, että olisi ollut paljon vakavasti loukkaantuneita potilaita. Pyyteli vain anteeksi, että näin oli nyt käynyt. Juuri niin. Oli mukava maata keskussairaalan tarkkailussa viisi tuntia, kun joku/ jotkut olivat unohtaneet. Jalka oli jo niin kipeä, että en meinannut edes kepeillä päästä askeltakaan eteenpäin.

Loppuviikko meni makaillessa. Välillä mietin, olikohan minulle tehty kaikki voitava. Sisäisen verenvuodon alueella kun oli niin kova paine, että istuminen ja seisominen tuntui melkein mahdottomalta koko loppuviikon.

No olen toiminut lääkärin määräämällä tavalla koko loppuviikon. Silti pistää monesti vihaksi, miten julkisessa terveydenhoidossa toimitaan. Me veronmaksajat vielä maksamme kaiken sen lystin, vaikka se ei tarjoamaan takuuta hoitamiseen. Itsellänikin kun vasta hoitotakuu oli toteutunut: Olin päässyt lakisääteisen kerran vasta lääkärille.