Viikko 4

Tällä viikolla on elämässä hiljaista. Jalkani on yhä niin kipeä, että pelkkä maanantainen lääkärissä käynti oli jo koettelemus. Annoin periksi kollegojeni, ystävieni, perheeni ja sukulaisteni painostuksen alla ja kävin näyttämässä jalkaa yksityisellä erikoislääkärillä. Tarkoitukseni oli saada varmistus sille, että jalalleni ei voi nyt mitään tehdä, vain odotella. Yllätys oli suuri, kun lääkäri sanoi heti reiden ja ultraäänikuvat nähtyään, että tämä on otettava auki. Ilta meni miettiessä, että onko kynnys leikkaushoitoon yksityisellä sektorilla suurempi kuin julkisella. Siis että pitääkö nyt luottaa maanantaisen lääkärin arvioon. Koko keskeinen viikko menikin sitten siinä, että selvitin, onko jalkani leikattava vai ei. Lisäksi hoputtelin vakuutusyhtiötä ottamaan kantaa siihen, korvaako työtapaturmavakuutus jalan magneettikuvauksen ja leikkaushoidon. Vakuutusyhtiön kanssa oli muutenkin vaikeaa, sillä tiistaina vaativat vielä tarkempaa lausuntoa lääkäriltä toimenpiteitten tueksi. Lopullinen vastaus saatiin silti IF:stä vasta puoli tuntia ennen magneettikuvausta!

Torstaina kävin heti aamulla kaupunginsairaalan kirurgian poliklinikalla näyttämässä jalkaani. Toisen lääkärin mielipide oli sama, jalka oli leikattava heti -- mieluummin tänään. Onneksi tai ei, olin jo syönyt aamupalan, joten jalka päätettiin operoida seuraavana päivänä. Siten melkein kahteen viikkoon ensimmäinen tapahtuma oli vielä kalenterissa: oma vaalitilaisuus. Lisäksi olin luvannut käydä koululla moikkaamassa opiskelijoita ja antamassa lyhyen jatkokoulutusinfon koulunsa kohta lopettaville abeille. Kiitos ihanien kollegojen pääsin turvallisesti Meri-Porin lukiolle asti. Siinä oli melkein itku silmässä, kun kaikki opiskelijat istuivat auditoriossa hiiren hiljaa minua tervehtimässä. Kyllä meillä on ihania opiskelijoita!

Illalla oli vielä vaalistartti, jota ei onneksi ollut tarvinnut perua. Kyllä olisin saanut viisastelua osakseni, jos en olisi voinut osallistua sinnekään. Minut olisi varmaan jo elävältä haudattu loppuviikkoon mennessä. Vaikken pystynytkään olemaan kauaa paikalla, tunnelma oli upea. Meillä on niin hieno porukka! Ihmisiä oli paljon ja Gallen tila oli mahtava. Vesa Haltsonen viritti porukkaan upeat fiilikset soitollaan. Lisäksi Marissa lauloi henkeäsalpaavasti ja Joonas esitti Sinikka Nopolan monologia kuin olisi syntynyt Rampeksi. Olin hämmästynyt, että Marissa ja Joonaskin olivat tukemassa -- ja muitakin opiskelijoitani oli paikalla. Hyvä ystäväni Leea sanoi jälkeenpäin, että olin kuulemma pitänyt parhaimman puheen, mitä hän oli koskaan kuullut. Itse en olisi siihen kyllä uskonut, sillä olin jo illalla kaiken lääkärissä käynnin ja jalkaleikkauksesta murehtimisen vuoksi mielestäni ihan pihalla.

Seuraavana päivänä oli kova päivä. Pelotti kovasti, sillä en ollut koskaan ollut leikkauksessa ennen. Lisäksi nyt olin menossa jo puoli kahdeksan kiireellisenä potilaana kaupunginsairaalan päiväkirurgiselle osastolle leikkaukseen. Olin itse kokeilemassa, miten paljon puolustamani kaupunginsairaalan päiväkirurgia toimii. Jännitti. Onneksi kaikki meni hyvin ja pääsin iltapäivällä kotiin toipumaan. Antoivat vahvoja särkylääkkeitä ja nukuin melkein koko päivän. Onneksi meidän perhe oli vuoroissa hoitamassa minua ja viikonloppu vain taittui tervehtyessä. Olin kyllä aika kipeä koko viikonlopun, eikä olo ollut kovin sosiaalinen. Laitoin ystäville, kollegoille ja joillekin kaukaisemmille sukulaisille tekstiviestin, että elossa ollaan ja vointi on ok. Jälleen viikonloppu osoitti, että minulla on aivan upeita ihmisiä ympärilläni eri puolilta harrastus- ja vaikutuspiirejä -- ja tietysti työelämästä. Jopa muutamalta opiskelijalta tuli viesti. Yksi niistä oli kyllä mainio: “Pikaista paranemista. Kaipaamme sinua jo”. Olivat kai olettaneet, että menisi kauemman ennen kuin ikävä tulisi meikäläistä ;)

Viikko 5

Ai, ai. Leikkauksen jälkeinen viikko alkoi. Olo on vieläkin, kun jyrän alle olisi jäänyt. Onneksi varajäseneni meni maakuntahallituksen kokoukseen aamulla.

Ihmeen hienosti silti meni viikonloppu. Tosin tänään jo vähän kaaduin kotona. Onneksi sain kiinni sängyn reunasta ennen kuin olisi tullut täyspudotus. Sen verran sentään opin, että käyttäydyin loppupäivän varsin rauhallisesti. Toisin sanoen lähinnä makailin pitkälläni. Iltapäivällä iski kuitenkin morkkis Porin koulutusasioista. Minusta koulutoimi ei saa säästää enää lasten selkänahoista: neljän prosentin tuntikehysleikkaus on aivan liikaa. Varsinkin, kun jo on tehty parin kolmen prosentin tuntikehysleikkaus, joka vei monista kouluista kaiken ylimääräisen: kerhotoiminnan, tukiopetuksen ja vapaavalintaisten oppiaineiden reilumman koulukohtaisen kirjon. Tulevilla säästöillä olisi suuri merkitys opiskelijoiden yhdenvertaisuuden ja tasa-arvoisen kohtelun näkökulmasta. Koulukohtaisesti opetusryhmien koon kirjo suurentuisi, valikoima pienentyisi ja tukiopetus sekä ohjaus vähenisi huomattavasti. Teatterissa käynnit, kansainvälisyyskasvatus sekä retket karsittaisiin nollaan. Lisäksi säästöillä saattaisi olla vaikutusta jopa kouluverkkoonkin. Mielestäni Porissa ei ole enää varaa tehdä lapsille tällaista. Miten säästöt sitten rahoitetaan, on toki sovittava mahdollisimman pian. Esitetyt keinot talouden tasapainottamiseksi ovat kuitenkin vääriä. Oikea foorumi olisi vaikuttaa valtuustoryhmämme kokouksessa ennen valtuuston kokouksen alkua. Asia oli niin ajankohtainen, että ei auttanut muu kuin raahautua valtuustoryhmän kokoukseen herättelemään muita demareja. Jalkaa särki kovasti, mutta vahvoilla särkylääkkeillä ja suomalaisella sisulla mentiin. Pukeminen yksinään vei melkein tunnin. Sitten vaalipäällikköni Heli nappasi minut kyytiin ja kollegani Raija tuli hakemaan kolmen vartin päästä. Olin jo soittanut ryhmämme puheenjohtaja Wallulle, että varajäsen tulee valtuuston kokoukseen, mutta tulisin hetkeksi käymään ryhmässä, jossa voisimme keskustella heti aluksi koulutoimen säästöistä. Oli hienoa havaita, että sosialidemokraatit kantavat huolta lapsista, joihin on vaarana osua kipeät säästöt. Kissa nostettiin pöydälle, joten tästä on hyvä jatkaa. Kotiin päästyäni olin kyllä kuitti. Kantapään kautta tuli huomattua, että en ole kyllä vielä kunnossa. Loppuillan jalka oli kuin tulessa, vaikka olin viipynyt vain kolme varttituntia koulutoimen asioita hoitamassa. Onneksi Raija istui kanssani iltaa, että oli jotakin muutakin ajateltavaa kuin kovat säryt. Joimme teetä ja söimme suklaata Raijan syntymäpäivän kunniaksi. Ihana ihminen tuo Raija-Liisa.

Tiistai ja keskiviikko menikin lepäillessä, sillä olin vahingosta viisastunut. En voinut kuvitellakaan, että olisin taas sonnustautunut lähtemään Pihlavan sosialidemokraattien vaalipaneeliin, joka oli illalla. Oli pakko olla kotona, sillä vointi oli vielä tiistainakin aika kelju. Mieli olisi tietysti tehnyt mukaan, mutta minkäs nyt teet. Kaikki muutkin viikon ohjelmanumerot kun oli peruttu jalan tervehtymistä silmällä pitäen. Lepäillen meni koko päivä ja ilta. Tosin puhelimessa tuli puhuttua. Hoidin sitä koulutoimen asiaa. Tietysti ihmiset soittivat paljon kuulumisiakin.

Keskiviikkona kollegani Anja toi huonoja uutisia. Kaupunginhallituksen alainen henkilöstöjaosto oli päättänyt lopettaa vallan kaupungin työntekijöiden työterveyshuollossa toimivan lääkärien sairausvastaanoton. Että silleen. Olen toki kädet pystyssä seurannut ja vähintään pari kertaa kuukaudessa asiasta puhunut, mutta kun lääkäreitä ei ole, niin ei ole. Silti nitisevä lääkäripäivystyskin työterveyshuollossa olisi ollut parempi järjestelmä kuin se, että sairausvastaanottoa ei enää ole. Lisäksi toiminta osoittaa aika kovaa henkilöstöpolitiikan linjauksen muuttumista. On kuitenkin huomattava, että suurin osa kaupungin työntekijöistä ei kuulu työntekijöiden sairauskassaan. Lisäksi yhä kangertelevilla ja samoilla omalääkäriresursseilla ei hoideta terveysasemilla yllättäen tuhansilla lisääntynyttä ja ennen työterveyshuollossa hoidettua sairaiden joukkoa. Siten kaupungin henkilöstöpoliittinen linjaus vaikuttaa jatkossa myös kaikkien porilaisten omalääkäripalveluja heikentävästi. Voi, voi, voivottelimme Anjan kanssa ja joimme teetä. Illalla olisi ollut terveyslautakunnan kokous, jossa asiasta olisi voinut puhua, mutta olin pyytänyt varamieheni osallistumaan kokoukseen jo aikaisemmin. Toki työterveyshuollon lääkärien sairausvastaanoton asia ei sinänsä ole siis terveyslautakunnan asia enää, sillä terveysvirasto tarjoaa vain palveluja ostettavaksi, mutta ei tietenkään itse päätä, miten ja mitä palveluja kaupungin henkilökunnalle ostetaan.

Ennen viittä terveyslautakunnan varamieheni soitti. Hän oli ollut Helsingissä kokouksessa, mutta lentokentällä oli selvinnyt, että Porin kone ei ollut lähdössä ajoissa. Hän tulisi myöhästymään illan kokouksesta jopa tunnin. Pentele sentään, siitä vasta soppa olisi tullut, jos meillä ei olisi ollut kokouksessa kaikkia demarijäseniä paikalla -- varsinkin kun asiat olivat todella tärkeitä. Ei siinä muu auttanut kuin alkaa pukeutua hammasta purren. Onneksi oli Anja apuna. Hän auttoi pukeutumaan ja vei minut pyörätuolilla kokoushuoneen oven taakse asti. Voitte varmaan kuvitella, että oli mieltä ylentävää olla niin liikuntarajoitteinen, että piti tulla kokoukseen pyörätuolilla ja istua sekä seisoa vuorotellen kokouksen ajan. Onneksi sentään sain monia asioita ajettua ja monista asioista puhuttua. Toisaalta avuttomuuteni synnyttämä häpeän tunne laski vasta, kun varamies oli lopulta paikalla ja pääsin johtavan hoitajan lykkäämänä taksilla kotiin. Kotiin päästyäni olin taas kuin jyrän alle jäänyt.
Loppuviikko meni lepäillessä. Hoidin työterveyshuollon lääkärien sairausvastaanoton lopettamista puhelimitse. Ihmiset soittivat myös kuulumisia ja ystäviä poikkesi kylässä torstaina. Luin sanomalehtiä ja yhden sisustuslehdenkin. Lääkärissä tuli taas käytyä näyttämässä jalkaa. Viikonloppuna seisoin tukijoukkojeni kanssa Porin kävelykadulla tunnin ajan jakamassa heijastimia. Ilma oli ihana ja oli kivaa olla ihmisten parissa. Tuntikin tällä jalalla on parempi kuin ei mitään. Ihmiset olivat kannustavia ja huolissaan voinnistani. Tuttuja oli paljon liikkeellä ja tukiryhmäämme oli ainakin tusinan verran paikalla. 1000 heijastinta oli tunnissa jaettu.

On tärkeää, että satakuntalaiset näkyvät sekä pimeässä että kansallisessa päätöksenteossa. Nyt on mennyt jo kokonaisia hallituskausia, jolloin satakuntalaisten asiat ovat olleet tosi vähän kansallisessa keskiössä. Suuntaus on näkynyt myös valtion tuessa maakuntaamme: olemme olleet vuosikausia viimeisten maakuntien joukossa valtion suoran tuen tilastoissa.

Viikko 6

Ottaa sitten päähän tuo veronkevennysten tarkoilla eurosummilla kilpailu. Keskiviikkoisessa pääministeritentissäkin suurin aika kului siihen, että vaadittiin eurojen lataamista pöytään. Kyllä ihmettelen, miten tarkkoja lukuja voidaan antaa ennen kuin tiedetään, millaista työllisyys- ja talouskehitys tulee olemaan hallitusohjelmaa laadittaessa ja keitä tulevassa hallituksessa on mukana. Hienoa oli muuten nähdä, että Eero pärjäsi vaalitentissä hyvin. Tosin olin melkein helpottunut, kun aivoni saivat politiikasta breikkiä CSI:n alkaessa.

Olen ehtinyt enemmän katsoa telkkaria, kun olen ollut kotijoukoissa jalkani paranteluoperaatiossa. Olen joutunut siirtämään menojani myöhempään jalkani vuoksi ja opettelemaan olemaan toimettomana. Se onkin aika uutta minulle, sillä ystävät, kollegat ja sukulaiset pitävät minua suorastaan ikiliikkujana. Jouduin jopa jättämään Satakunnan osuuskaupan hallintoneuvoston väliin, kun toipilaana on niin vaikea osallistua vielä kokouksiin, joissa istutaan pitempään. Oli muuten outoa olla menemättä, sillä muutoin hallintoneuvostotyöskentely on niin mielenkiintoista. Lisäksi fiksujen ihmisten kanssa on aina ilo olla tekemässä isoja päätöksiä.

Muita isoja asioita tapahtui myös tänä tiistaina, sillä veljeni Janin ja hänen Sari-vaimonsa toinen lapsi syntyi päivän aikana. Onneksi pääsin katsomaan pikkuvauvaa illalla, kun serkkuni Terhi oli muutenkin tulossa ottamaan tikkejä pois illalla. Terhi on sairaanhoitaja, joten homma kävi näppärästi, vaikka ei ihan kivuttomasti. Yksi tikeistä oli jäänyt vähän ihon sisälle, joten tiedättehän. Pitkällisten kaivausoperaatioiden jälkeen ei enää ollut niin hyvät fiilikset lähteä mihinkään. Mutta perhevelvoitteet kutsuivat: minusta tuli jo toista kertaa täti. Terhin avustuksella pääsin katsomaan pikkuvauvaa turvallisesti. Oli se sitten ihana pieni söpöläinen. Sarikin voi aika hyvin ja veljeni oli ylpeä isä. Tosin vanhempi lapsi, kummipoikani oli heti kommentoinut mammalasta käsin, että tytöllä ei sitten oli mitään asiaa samoihin paikkoihin kotona kuin hänellä. Eetu Artturi odotti kovasti pikkuveljeä!

Odottamisesta puheen ollen mieleni olikin aika haikea, kun Meri-Porin lukion ympäristölinjalaiset lähtivät odotetusti keskiviikkoaamulla kohti Murmanskia. Mukana oli myös ilmaisutaitolaisia edustamassa koulua. Minunkin olisi pitänyt alkuperäisen suunnitelman mukaan lähteä opiskelijoiden mukaan. Tunnin matkan jälkeen laittoivat jo viestiä -- muistelivat edellistä opintomatkaa, jossa itsekin olin mukana silloisten opiskelijoiden kanssa. Lupasin soittaa illalla ja kysellä reissukuulumisia. Toivottavasti onnistuvat saamaan paljon havuneulasnäytteitä. Sitten nähdään, miten luonto on muuttunut parin vuoden takaisesta. Toivotaan, että saastuminen on entisestään vähentynyt. Erityisen isot piikit olivat siellä Montsegorskin kulmilla.

Onneksi sentään ympäristötekoja tehdään -- eikä vain meidän koulussa. Ihme vaan on, kuinka ihmiset ovat niin lyhytkatseisia ilmastomuutoksenkin suhteen. Hemskatin ahnetta touhua. Suomi on sentään aktiivisesti sitoutunut Kioton sopimukseen päästöjen laskemiseksi. Ottaa kestona päähän Bush ja Putin, mutta myös eurojohtajat. Törkeää, miten Merkel voi vetää EU:ssa kotiinpäin. Vaikka autoteollisuus ja työllisyys olisi vaarassa, silti pitkällä aikavälillä on ainut mahdollisuus siirtyä ympäristöystävällisempiin vaihtoehtoihin. Öljyä ei riitä enää vuosikymmeniksi, joten tulevaisuudessa autoilu tarvitsee uusia voimalähteitä. Työpaikat on vielä enemmän vaarassa, kun Japanin autoteollisuus ajaa epäajanmukaisen eurooppalaisen autoteollisuuden ohi.

Suomessakin autoilua pitäisi saada päästöttömäksi. Euroopan vertailussa vanha autokanta kuitenkin rasittaa ympäristöämme. Olisi kuitenkin suuri rangaistus vanhan auton pienituloiselle omistajalle, jos vanhan auton käytöstä verotettaisiin enemmän kuin uuden tekniikan autoista. Enemmänkin pitäisi lähteä siitä, että tulevalla hallituskaudella autoverotukseen puututtaisiin kuten EU:hun liityttäessä luvattiin. Jos uudemman tekniikan ja ympäristöystävällisemmän auton verotusta vähennettäisiin, uusien autojen ostaminen olisi kannattavampaa jatkossa.

Totesin lääkärille torstaina, että kokeilen mennä töihin jo ensi viikolla. Lääkäri puristeli päätä: taitaa olla oppinut potilaastaan yhtä jos toistakin. No, yhdessä asiassa ajattelin kuitenkin noudattaa hänen tahtoaan: autoa en uskalla ajaa niin kauan kuin on tarvetta vielä keppeihin. Olisi se järjetöntä, jos vielä tapahtuisi jotakin -- ja oman tyhmyyden vuoksi. Hieno tunne silti, että sairausloma päättyi. Nyt kai pitäisi olla takaisin “elävien kirjoissa“. Siltä se tosin ei tuntunut kyllä lääkärissä käynnin jälkeen. Nimittäin kotiin olisi ollut vain noin neljän korttelin matka, mutta korttelin jälkeen oli todettava, että matka oli yhä liian pitkä. Oli tilattava taksi, vaikka matkaa oli vain kolme korttelia. Keppien kanssa oli niin vaarallista liukkailla ja vain osittain hiekotetuilla kaduilla, että oli kaiketi parempi maksaa muutama euro henkikultansa suojelemiseksi.

Perjantaina en tehnyt mitään. Lepäilin parannellen jalkaani, kunnes iltapäivällä ovisummeri soi. Omia opiskelijoita siellä seisoi oven takana. Oli ihana nähdä, että he välittivät niin paljon, että tulivat delegaationa ottamaan selvää, kuinka voin. Kuulin samalla terveiset äidinkielen alkaneista kirjoituksista. Ammatillista uteliaisuutta kun oli sille, millainen uusi tekstitaidon koe oli. Kolme tuntia meni rupatellessa. Kävin Satakunnan kansan vaalikoneella vastailemassa, enkä saanut edes ihan loppuun, kun serkkuni ja serkkuni mies poikkesivat. Teija oli saanut hyvän työtarjouksen. Oli kiva kuulla, että Markku viihtyi uudessa työssään. Olivat kotiutuneet jo Helsingin elämään.

Lauantaina lähdimme Eetulle ja kävelykadulle näkymään. Ikävä juttu, että vaalikampanjaa varten tilatut takit seikkailivat yhä Ruotsissa, eivätkä ne koskaan tulleet perjantaina odottaneeseen painattamiseen asti. Ensi viikonloppuna sitten. Muuten oli tosi kylmä. Oli täysi työ seisoa pari tuntia kävelykadulla 25 asteen pakkasessa. Kokemus sekin. Tosin ihmiset olivat tosi ihania, ja ilmapallomme valloittivat kävelykadun. Tukiryhmäläisiä oli taas yli tusina paikalla. Kyllä meillä on upea porukka. Ihmiset eivät jääneet nyt kauaksi aikaa seurustelemaan, mutta paljon pysähdyttiin kannustamaan ja kyselemään, miten jalkani on parantunut. Koko loppupäivä menikin pakkasesta toipumiseen. Sauna sulatti viimein loputkin puolijäisestä kehosta. Toivottavasti en tule kipeäksi. Tämä sunnuntaipäivä kun on mennyt flunssan oireiden vastaiseen taisteluun.

Viikko 7

Mikä viikko! Aika kului, päivät vaihtuivat toisiksi, tässä nyt ollaan: on jo viikonloppu. Mikä ihana fiilis. Ei tee edes mieli tehdä mitään erikoista, vaikka onkin lauantai-ilta. Kirjoitan pari merkintää ja nautin saunan jälkeisestä rentoudesta.

Päivä on ollut tosi rankka. Kävimme tukiryhmäläisten kanssa ensin lauantaiaamulla Ulvilan Hansalla tapaamassa ihmisiä. Sitten tulimme puoli kahdeksitoista Porin Eetunaukiolle. Vähän ennen kuin Eero tuli, pönttöpiparit ja ilmapallot tuli jaettua. Seurustelimme vielä Eeron kanssa niitä näitä, puhuimme politiikkaakin. Eero oli kovin huolissaan, että minulle on tapahtunut sitten viime näkemästä. Kun ihmisiä oli paljon paikalla, ei ollut mahdollisuutta selittää, mitä jalalleni oli tapahtunut. Kun Eero oli jo lähdössä, hän kysyi vielä jalastani uudelleen. Eero kun ei tiennyt,että olin joutunut onnettomuuteen. Oikeastaan Eeron huolehtiminen ja sympatia osoittaa hyvin, kuinka välittävä ja aito Eero on. Vaikka olemme tulleet tutuiksi vasta viime puoluekokouksen aikaan -- saman hotellin aamiaispöydässä aina vaihdettiin kuulumiset. Silti arvostan häntä kovasti ja olen iloinen, että viime puoluekokouksessa saimme valittua hänet puolueemme puheenjohtajaksi.

Oikeastaan koko viikko oli aika rankka, vaikka maanantai ja tiistai oli vapaata. Tiistaina tosin oli työväen yhdistyksen vaalitentti, jossa olin mukana. Olin vielä vähän kipeä ja flunssan feeliksellä. Alkuviikko olikin mennyt lähes lepäillessä. Mutta koska olin luvannut, olin keskiviikosta perjantaihin kaikesta huolimatta jo töissä. Meillä oli koulussa ihana viikko. Tuntui ihanalta, että opiskelijat olivat niin paljon kaivanneet. Viikko meni asioita hoitaessa.

Keskiviikkona koulussa annettiin väliaikaiset päättötodistukset abeille. Siksi monella abilla oli asiaa liittyen kurssien saamiseksi kuntoon. Illalla kirjoitin kolumnia ja hoidin vaaleihin liittyviä asioita. Yöllä abit kävivät herättämässä ja laulamassa. Sanoista ei oikein saanut selvää, mutta opiskelijoilla tuntui olevan mukavaa. Torstaiaamuna penkkareissa osoittautui, että minulle laulettu laulu oli tosi ihana. Tuntuivat oikeasti tykänneen meikäläisen opetuksesta ja ohjauksesta. Tietysti myös karkkia satoi, varsinkin ulkona, kun olimme saattelemassa abit penkkariajelulle. Iltapäivällä tuli hoidettua monia vaaleihin liittyviä asioita ja illalla oli vaalitukiryhmän kokouskin. Edistyimme taas asioissa ja porukat olivat innostuneita olemaan kaikessa täysillä mukana.

Perjantaina saimme koulussa nauttia vanhojentansseista. Toisen vuoden opiskelijatytöt olivat kauniita ja opiskelijapojat komeita. Tanssit olivat upeita ja tunnelma hieno. Kun pääsin koulusta, hoidin ydintukiryhmäläisten kanssa monia vaalijuttuja. Tuli melkein kiire, sillä kampanjaan liittyvät takit tulivat Tampereelta matkahuoltoon vasta varttia vaille viisi. Sen jälkeen piti vielä ehtiä pukeutumaan illalla vanhemmille tarkoitettuihin vanhojentansseihin. Pääsin kyydillä ja onnistuimme olemaan paikalla hyvissä ajoissa. Vanhempien kanssa oli kiva vaihtaa ajatuksia ja nuoret olivat hyvällä päällä. Olihan hiihtolomakin jo perjantai-illalla jotenkin konkreettisemmin käsillä.

Huomenna sunnuntaina päivä meneekin vaalikampanjan asioiden suunnittelussa. Pari eri porukkaa on tulossa huomenna eri aikaan suunnittelemaan. Taidankin siis lopettaa tällä erää. Mukavaa illanjatkoa!