VIIKKO 38

Oikeastaan koko viikko on mennyt ensi vuoden talousarvion kanssa. Istuntoja on pidetty pyöreitä päiviä: klo 10-22. Osallistuin ministerijohtoisiin debatteihin useita kertoja ja varsinaisessa talousarvion puheenvuorossani esitin kaikkein kipeimpiä ensi vuodelle kohdistuvia ongelmia kootusti. Puhemiehenä toiminut Koskisen Johannes kommentoi puheenvuoroni jälkeen salissa tuoreeltaan, että siinä oli lyhyessä ajassa paljon asiaa. Sepä lämmitti mieltäni vaikka epäkohtia olisi riittänyt esiintuotavaksi paljon pidempikin lista. Ajattelin, että kirjoitan tähän auki muutamia asioita.

Aloitin kuntien taloudesta. Tosiasia on, että tulossa olevat valtionosuuksien lisäykset eivät riitä tulossa oleviin sosiaali- ja terveyspuolen tehtävänlisäyksiin ja –laajennuksiin. Vaikka neljässä vuodessa valtionosuudet nousevat 720 miljoonaa, se koostuu lähes kokonaan siitä "velasta", joka on jo luvattu maksaa kunnille takaisin. Esimerkiksi täysistä indeksikorotuksista valtionosuuksiin päätettiin jo vuoden 2006 puolella. Nyt se tuo edeltävästä rahasta yli puolet eli 374 miljoonaa kunnille. Sama koskee 248 ja 119 miljoonan lisää, mitkä on ns. "vanhaa velkaa". Jäljelle valtionosuuksiin jää ns. uutta rahaa vain 21 miljoonaa. Mitä tämä raha muka riittää niihin kasvaneisiin velvoitteisiin, joita kunnille on tullut? Miten hallitusohjelman vanhustenhuollon kirjaukset ja perusterveydenhuollon parantaminen saadaan aikaan? Tilanne on uhkaava, sillä pelkästään sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuusprosentti laskee tulevana vuotena 31,77 prosenttiin, kun sitä menneinä vuosina on taas nostettu nykyiseen 33,88 prosenttiin.

Lisäksi nostin esiin epäkohtia yksinhuoltajien nollamaksuluokan poistosta, yliopistojen määrärahoja leikkaavasta tuottavuusohjelmasta, ympäristöpuolen leikkauksista ja vähennetyistä tavoitteista, tie- ja rataliikenteen riittämättömistä määrärahoista sekä siitä, että tehokkaaksi osoittautunut valtakunnallinen aikuiskoulutusjärjestelmä Noste lopetetaan, vaikka 20 prosenttia ikäluokasta jää edelleen ilman ammatillista tutkintoa. Vakavinta on, että mitään ei ole edes kehitteillä tilalle.

Kohtalonkysymyksenä on myös, miten todella varmistetaan työllisyysmäärärahojen riittävyys. Julkisestikin on ilmoitettu, että niitä vähennetään, sillä työllisyystilanne on parantunut. Ei kai edes porvarihallitus usko, että markkinat hoitaisivat työllisyystilanteen kuntoon? Porvaristo siirtää työllisyysmäärärahoja yksityiselle sektorille ajatuksenaan, että työllistyminen yksityiselle sektorille on tehokkaampaa työllisyyspolitiikkaan kuin julkiselle sektorille työllistyminen. Tavoitteena toki pitääkin olla, että kaikki työttömät voisivat työllistyä erityisesti yksityisellä sektorilla, jossa tarjoaa eniten pysyviä työpaikkoja. Kuitenkaan kaikki; erityisesti monet pitkäaikaistyöttömät; eivät saa sieltä työllistymispaikkaa. Kansalaissektorin ja kuntasektorin työllistämistoimenpiteillä työllistetään jatkuvasti suuri joukko työttömiä, jotka eivät työllisty yksityiselle sektorille. Satakunnan osalta tilanne ei ole ollenkaan hyvä, sillä meillä työttömyys laskee muuta maata hitaammin, eivätkä tukitoimenpiteet ole vieläkään riittäviä. Teinkin siksi talousarvioaloitteen, että Satakunnan osalta on varmistettava työllisyysmäärärahojen riittävyys tulevana vuonna ja lisättävä määrärahoja 3 miljoonalla.

Yksittäinen iso ongelma on se, että nuorisopsykiatrian korvamerkityt rahat uhkaavat poistua ensi vuonna. Eduskunnan tahdolla budjettiin saadut rahat on nyt hävitetty sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämismäärärahojen sisälle. Ilman korvamerkintää on pelättävissä, että aikaisemmin korvamerkittynä olleet 4 miljoonaa euroa häviävät vähin äänin "tietoliikennejärjestelmien kehittämiseen" tai vaikka "sähköiseen asiointiin". Toki nekin ovat varmaan tärkeitä terveydenhuollon tulevaisuuden e-hankkeita, mutta kaikkein tärkeintä on, että meillä on rahaa kunnissa auttaa nuoria selviytymään tunne-elämän kriiseissä. Kävin ministeri Risikolta muuten vielä peräämässä, ovatko nuorisopsykiatrian rahat varmasti kehittämisrahojen sisällä. Hän vakuutti, että näin on. Siksi päätinkin tehdä talousarvioaloitteen siitä, että nuorisopsykiatrian rahat tulisi korvamerkitä myös kehittämismäärärahojen sisällä 4 miljoonasta.

Korjattava ongelma olisi myös se, että alle 20-vuotiaat itsenäisesti asuvat toisen asteen opiskelijat saavat vähemmän opintotukea kuin alle 20-vuotiaat korkeakouluopiskelijat. Alle 20-vuotiaat korkeakouluopiskelijat saavat tuen ilman vanhempien tuloihin kytkeytyvää tarveharkintaa, toisin kuin alle 20-vuotiaat toisen asteen opiskelijat.

Epäkohtia riittää siis korjattavaksi ja asioita ajettavaksi!

VIIKKO 39

Tein tietysti myös talousarvioaloitteita, jotka piti jättää maanantaina. Niistähän menee läpi häviävän pieni osuus, mutta pidin kuitenkin tärkeänä tälläkin tavoin tuoda esiin tärkeitä kohteita. Omat aloitteeni koskivat vesisateen aiheuttamien tulvavahinkojen ja kustannusten korvaamista, rakennetyöttömyyden purkua ja työttömien saamista yleisille työmarkkinoille Satakunnassa, lasten ja nuorten psykiatristen palveluiden parantamista sekä alueellisten elokuvatuotantokeskusten tukemista. Sain aloitteilleni tueksi Satakunnan kansanedustajat ja lukuisan joukon muitakin kansanedustajia. Aloitteeni löytyvät kokonaisuudessaan verkkosivujeni eduskuntatyötä-kohdasta.

Vaikka pieni osuus aloitteista hyväksytään, aika ajoin asiat etenevät muuta kautta. Esimerkiksi tuosta tulvavahinkojen korvaamisesta on keskusteltu käytävillä monena päivänä samoin kuin satakuntalaisessa lehdistössä. Vaikka nykyisen lainsäädännön puitteissa korvataan tulvavahinkoja, ilmeisesti on niin, että vesisateen aiheuttama tulva ei kuulu nykyisen lainsäädännön piiriin. Määrärahojen kohdistaminen tällaisiin kohteisiin on kuitenkin tärkeää, varsinkin satakuntalaisittain, ja olemme muiden satakuntalaisten edustajien kanssa keskustelleet lakimuutoksesta. Joka tapauksessa on ymmärrettävää, että ympäristömuutokset ovat tulleet jäädäkseen ja Porin suurtulvat tulevat valitettavasti saamaan varmasti jatkoa jossakin muualla päinkin.

Kokoan tähän alle vielä kaikki talousarvioaloitteet, joita kaikki satakuntalaisten kansanedustajat yhdessä tukivat ja siten allekirjoittivat.

Teimme aloitteen rahoituksen lisäämisestä budjettiin Selkämeren kansallispuiston perustamisen tukemiseksi, Kokemäenjoen tulvasuojeluhankkeen Porin osahankkeen töiden rahoittamiseksi sekä alueellisten elokuvatuotantokeskusten tukemiseksi Porissa, Oulussa ja Joensuussa. Satakunnan liikenteen ja yhteyksien parantamiseen esitimme rahoituksen lisäämistä akselipainojen noston edellyttämiin töihin rataosalle Kokemäki-Tampere, tasoristeysten poistamiseen Tampere-Pori rataosalta, valtatie 8 osuuden Pori-Söörmarkku—rakennustöihin, valtatie 8:n perusparannukseen välillä Turku-Pori ja rakennustöihin kantatiellä 44. Näiden lisäksi talousarvioaloitteet laitettiin yhdessä Rauman ja Porin meriväylien syventämiseksi, Porin vesisateen aiheuttamien tulvavahinkojen ja kustannusten korvaamiseksi, ja toimintamenomäärärahan lisäämiseksi perusrahoitukseen yliopistokeskuksille.

En voinut olla kiinnittämättä huomiota myös pääministeri Vanhasen "analyysiin" blogissaan 24.9. Siinä pääministeri listaa useita aloja, joilla kalleimpien ja halvimpien kuntien palvelutuotannossa on merkittäviä eroja. Lähteenä hän käyttää "Johdon Verttiä", joka on päätöksenteon tueksi rakennettu kuntien johdon tietojärjestelmä.

"Edullisimmin toimiva kunta on lähes 700 euroa halvempi asukasta kohti kuin kallein eli ero on 20 %", Vanhanen aloittaa. Myös erot perusterveydenhuollon kustannuksissa ovat merkittävät: 420 euroa/asukas vs. 520 e/asukas. Vanhanen huomauttaa, että osaselitys on kalleimman kunnan vanhusvoittoisuus. Erikoissairaanhoidossa ero oli suhteessa vielä suurempi. Perusopetuksen kustannuksia pääministeri arvioi kuluilla oppilasta kohti. Skaala on 4533 eurosta 5088 euroon vuodessa. Yhdessä kunnassa kokonaistunteja oppilasta kohti on 58 ja toisessa 74. Lukioita vertailtaessa skaala on 3836 eurosta oppilasta kohti 4824 euroon. Yhdessä kunnassa on 102 kurssia oppilasta kohti ja toisessa 149. Yhdessä on oppilaita päätoimista opettajaa kohti 16 ja toisessa 22.

Nyt pääministeri peräänkuuluttaa ohjauskeinoja, jotta kaikkialla päästäisiin "järkeviin ratkaisuihin". Vanhanen antaa ymmärtää, että juuri kustannustehokkuus on järkevyyttä.

On toki selvää, että turhista kuluista on päästävä, mutta palvelutuotanto on tärkein kunnan tehtävä ja tosiasia on, että kunnilla ei ole riittävästi resursseja sen toteuttamiseen. Kustannustehokkuus on vain yksi mittari, eikä läheskään aina sovellu palvelutuotantoon. Palvelujen laadukkuutta ovat mm. asianmukaiset työsuhteet ja työssään jaksavat työntekijät. Koulussa laadukkuutta ovat pienet ryhmäkoot ja monipuolinen opetus, erityisesti lukiossa kurssien monipuolisuus ja todellinen vaihtoehtoisuus. Pääministerin ainoa myönnytys korkeille kustannuksille löytyy terveydenhuollon kommentista, jossa hän mainitsee joidenkin kuntien vanhusvoittoisuuden.

Entä mielenterveyspotilaat, etenkin nuoret mielenterveyspotilaat, joille ohjattavia määrärahoja hallitus haluaa vähentää? Entä sosiaalihuollon asiakkaat, pitkäaikaistyöttömät, ammattia vaille jäävät? Entä enemmän oppilaanohjausta tarvitsevat erityisoppilaat, hitaammin oppivat, entä nopeammin oppivat? Peruskoulua on – osin aiheetta – parjattu tasapäistäväksi, mutta mitä sitten pääministerin omat aatokset henkivät? Vielä pienempää erityistarpeiden huomiointia? Totta on, että laissa määritellään samat oikeudet kaikille, mutta mitä nämä luvut kertovat paitsi sitä, että kaikilla ei juuri ole samoja oikeuksia?

VIIKKO 40

Euroopan neuvoston viikko alkoi. Asialistalla on ollut suuri joukko mielenkiintoisia kysymyksiä luomisopista ja prostituutiokysymyksistä Euroopan kilpailukykyyn, lisääntyvään maahanmuuttoon ja sosiaaliseen turvallisuuteen globaalimmassa maailmassa. Itse käytin kaksi puheenvuoroa istunnoissa – olin suorastaan puhelias muihin verrattuna. Toisessa puhuin siitä, että on väärin sekoittaa kreationismiä tieteen opetukseen eurooppalaisissa koulussa ja toivoin, että sitä opetettaisiin osana uskonnollisia uskomuksia uskonnontunnilla ja tiedettä tieteenä. Lisäksi muuten ihmettelin, miltä vuosisadalta raportin tekijät ja Euroopan neuvoston sihteeristö oikein on. Nimittäin raportissa puhuttiin koko ajan evoluutioteorian opettamisesta ja raportin esittelijä viittasi vielä jopa Darwinin evoluutioteorian opettamiseen tieteen tunneilla. Ajatella, meillä on kyllä jo kaukana takana ne ajat, jolloin opetimme lapsillemme vain (Darwinin) evoluutioteoriaa. Tiede on kehittynyt ja nykyään puhutaan jo synteettisestä evoluutioteoriasta biologian oppikirjoissakin.

Toisessa puheenvuorossa Euroopan kilpailukyvyn turvaamisesta ja globalisaation ulottuvuuksista kommentoin sen verran, että suurin uhka, työttömyys, ei ratkea lisäämällä tukea työnantajille. Neuvostossa käsitelty brittiläisen Tony Lloydin raportti aiheesta keskittyi mielestäni turhan tarkasti siihen, kuinka työantajien aseman helpottaminen auttaisi työttömyyden hallintaan. Mielestäni työntekijöiden asemaa pitäisi nyt parantaa paljon enemmän. Vaikka tekniset keksinnöt ovat tärkeitä, koulutuksen ja sosiaaliset keksintöjen tärkeyttä ei pitäisi ohittaa. Erityisesti pitäisi kiinnittää huomiota työn ja perheen yhteensovittamiseen, johtamiseen ja organisaatiokulttuurien kehittämiseen sekä työssä jaksamiseen. Perhettä tukevilla uudistuksilla voidaan edetä paljon enemmän – kuten raportissa onneksi mainittiinkin. Nykyistä laajemmin pitäisi kuitenkin huomioida itsensä kehittäminen ja sosiaaliset uudistukset, jotka lisäävät koko yhteiskunnan tieto- ja taitopääomaa. Niiden kautta kehittyvät samalla työmarkkinat. Tärkein pääoma ja osa työmarkkinoilla on juuri työntekijä ja hänen hyvinvointinsa.

Raportissa mainittiin myös, että eräs ratkaisu uhkaavaan työttömyysongelmaan ovat uudet yritykset. Olen aivan samaa mieltä. Tässäkin asiassa oikea lähestymistapa on kuitenkin keskittyä siihen menestyksekkääseen reseptiin, jonka me jo tunnemme. Vahva julkinen sektori läpinäkyvine lainsäädäntöineen ja johdonmukaisine verojärjestelmineen yhdessä luotettavan virkamieskoneiston kanssa. Kokonaispelissä yhteiskuntaa ei kehitä lainkaan vain se, että helpotetaan irtisanomista, alennetaan työnantajien kustannuksia ja helpotetaan paikallisen sopimisen säädöksiä. Valitettavan usein se tarkoittaa suoraviivaisesti työntekijöiden oikeuksien polkemista. Työntekijät ovat koko yhteiskunnan osaamispääoman kehittämisessä avainasemassa.

Globaaliasioista nostin puheessani vielä esiin EPA-sopimukset eli nämä Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren kanssa käytävät kauppasopimukset, joiden tarkoituksena on avata kauppaa. Riskinä kuitenkin on, että maiden tuotanto taantuu, kun omaa tuotantoaan tukevat länsimaat pääsisivät aiempaa vapaammin maiden markkinoille. Länsimaiden kauppaetujen vartiointia tärkeämpää olisi huomioida maiden oma kehitys ja hyvinvoinnin lisääminen sellaisen kauppapolitiikan kautta, mikä huomioisi maiden omat tarpeet sekä mahdollistaisi tuotannon ja teollisuuden kehittämisen. Koko maailman vaurautta, rauhaa ja hyvinvointia ei lisätä vain valvomalla yksisilmäisesti länsimaiden etuja, päinvastoin. Loppusummauksina se maksaa länsimaille paljon enemmän kehitysyhteistyörahoina, globalisaation sosiaalisina ongelmina ja jopa yhteiskuntarauhan kysymyksinä.


Loppuviikosta eduskunnan syksyin iso yhteiskuntavastuullinen teema sitten kilpistyi pitkiin puhesessioihin ja välikysymysäänestykseen. Kunta-alan palkkasopimus puhutti niin eduskuntaa kuin lehdistöäkin tai oikeastaan jokaista suomalaista työpaikan kahvipöydissä ja kotiparlamenteissa. Perjantain välikysymysäänestyksessä äänestin hallituksen epäluottamuslauseen puolesta. Katsoin, että hallitus ei ole turvannut kuntien hoivapalvelujen rahoitusta ja henkilökunnan saamista tämän päivän markkinoilla. Poliittista vastuuta ei ole kannettu riittävästi hallituksessa siitä, miten työmarkkinaratkaisu saadaan aikaan sen jälkeen, kun hallitus puuttui työmarkkinoiden kulkuun omalla osuudellaan. Nyt se ei vain käy, että sen jälkeen osapuolet jätetään heitteille sopimuksen mennessä umpeen.

Kaikkien lienee helppo yhtyä siihen, että hoitajat ansaitsisivat lisää palkkaa. Samalla voidaan olla samaa mieltä siitä, että kaikesta työstä tulee ansaita riittävästi palkkaa. Sillä ei pitäisi olla merkitystä, puhummeko pienipalkkaisesta 1200e tienaavasta siistijästä, jolla saattaa olla jopa 2 vuoden ammattitutkinto. Silläkään ei pitäisi olla merkitystä, puhummeko kunnan keittiöapulaisesta, jonka palkka on jäänyt jo vuosia jälkeen. Tärkeintä olisi, että puhuisimme monivuotista ja -kertaisista palkkaohjelmista, joissa tarkistettaisiin kaikkien pienipalkkaisten ja palkkakuoppaan pudonneiden palkkakertymää.

Tällä hetkellä kuitenkin keskustelussa on nyt tämä hoitaja-asia, eikä tilanne muuksi muutu. Me emme voi jättää vain sopijaosapuolten vastuulle sovun löytämistä. Kolme syytä nousevat esille.

Ensinnäkin kuntatalous ei kestä esitettyjä ja edes tarjottuja palkkaratkaisuja. Siksi valtion on tultava enemmän vastaan. Kuntaliiton arvion mukaan lähes kaikkien sopijaosapuolien hyväksymä palkkaratkaisu maksaa kunnille yhteensä jo kaksi miljardia euroa. Jos TEHY:n esittämä 480 miljoonaa lisää. Mistä kunnat ottavat nämä rahat, jos valtio ei tule mukaan palkkaratkaisun paremmaksi rahoittamiseksi.

Toiseksi on vieläkin suurempi huolenaihe, mitä tehdään, jos hoitajalakko tai joukkoirtisanoutumiset alkavat? Kunnat ovat jo kovaa vauhtia päivittämässä lakkosuunnitelmiaan, mutta se ei auta. Ei ole olemassa korvaavaa henkilöstöä, joka marssisi Satakunnan keskussairaalan ovista sisään, jos eräänä aamuna hoitajat eivät ilmestykään töihin. Mitä sitten tapahtuu potilaille, jotka ovat vaikka lasten tai aikuisten tehohoidossa, odottavat kiireellistä toimenpidettä tai vaativat intensiivistä erikoissairaanhoitoa vuorokauden läpeensä? Kenelle vastuu kuuluu, että ihmiset eivät jää heitteille?

Kolmanneksi on vain kysyttävä, kuinka kalliiksi hoitajien lakko tulee tavallisille veronmaksajille ja hoitojonoissa odottaville sairaille? Voisi olla, että viikkoihin tai ainakin päiviin hoitojonot eivät liikkuisi eteenpäin ja ihmiset sairastuisivat odotusaikana vielä vakavammin. Mistä rahat jonojen lisäpurkamiseen otetaan, kun nytkään kaikki hoitotakuun lupaukset eivät vielä toteudu? Mitä tämä kaikki maksaa veronmaksajille kuntien velkaantuessa ja kunnallisäyrin noustessa?

Ei riitä, että kukaan hallituksessa ei ota vastuuta. Ei riitä, että hallituspuolueiden kansanedustajat äänestivät välikysymyksemme nurin ja antoivat tukensa hallituksen linjan jatkamiselle.

VIIKKO 41

Keskiviikon istunnossa keskusteltiin lakialoitteesta tulvavahinkojen korvaamista säätelevän lain muuttamiseksi. Tämä asiahan oli esillä jo talousarvioaloitteita tehtäessä. Nyt lakia koskeva aloite tuli eduskuntakäsittelyyn, ja keskustelun jälkeen se lähetettiin maa- ja metsätalousvaliokuntaan. Kävin itsekin puhujapöntössä kannattamassa lakimuutosta. Lobbasin asiaa myös maa- ja metsätalousvaliokunnan jäsenille. Nyt oli tärkeää saada tämä Porin asia vähintään rivien väliin maa- ja metsätalousvaliokunnan lausuntoon ensi vuoden budjetista. Sain jo varovaista toiveikkuutta talousarvioaloitteelleni, että tulvakorvauksien maksamiselle voisi löytyä eduskunnasta poliittista tahtoa. Porin vesisateesta aiheutuneen tulvan jälkeen pitäisi olla jo itsestään selvää se, että tällaisia tullaan näkemään jatkossakin, eikä Satakunnalla taida olla "yksinoikeutta" tällaisiin katastrofeihin. Sekin on selvää, ettei elokuun tulvaa voi taannehtivalla säädöksellä saada uuden lain korvauksen piiriin, mutta pääasia on että laki saadaan säädettyä ja että elokuun tulvavahingot korvattua sitten talousarviolinjauksella. Ennen lain kuntoon laittamista joku muu suomalainen maakunta tai kunta voi olla jälleen tapetilla kohdattuaan samanlaisia ongelmia. Kuinka kauan meillä on varaa odottaa, että asia saadaan kuntoon?

Seuraavana päivänä uutisiinkin nousivat eteläsuomalaisten maataloustuet. Torstaina salissa keskusteltiin siitä, voidaanko jatkaa Etelä-Suomen maataloustuotannon tukemista. Ruotsalaisin ja tanskalaisin voimin on ajettu komission kantaa, että eteläsuomalaiset maataloustuet vääristävät kilpailua. Taustalla on naapureidemme toive päästä markkinoillemme omilla tuotteillaan. Sen sijaan pohjoisen maataloustuissa ei ole erimielisyyksiä. Tämä tilanne, jossa ns. 141-tuista luovuttaisiin, asettaisi tuottajamme maantieteellisin perustein epätasa-arvoiseen taloudelliseen asemaan. Asia on hyvin ajankohtainen sillä nykyinen sopimus on voimassa vain vuoden loppuun. Neuvotteluja käydään kuun lopussa ja ratkaisun pitäisi tulla ensi kuun alussa – toivoa sopii että tässä asiassa suomalainen lobbauskoneisto toimii tehokkaammin kuin äskeisessä sokerintuotantokysymyksessä. Sokerineuvotteluja seuraan myös herkällä korvalla, ja näinkin neuvottelujen edistämisestä kertovan pikku-uutisen loppuviikolla.

Torstaina otettiin myös kyselytunnilla esiin luottamusmiesten asema. Raisiossa erotettiin entinen luottamusmies, joka oli yrityksen johtoryhmässä edustamassa henkilöstöä. Seurauksena on ollut perjantaina useita ulosmarsseja elintarvikealan yrityksissä. Kyselytunnilla Cronberg vältti ottamasta kantaa kyseiseen tapaukseen, vaan sen ratkaisee hänen mukaansa tuomioistuin. Lisäksi hän vältti konkretisoimasta kysymystä siitä, kuinka työelämää kehitetään ja luottamusmiesten asemaa parannetaan, vaan mainitsi että suunnittelu ja kehittäminen tehdään kolmikantaisesti – ja seuraavassa lauseessa, että ministeriö ei puutu tähän. Kuitenkin olen sitä mieltä että valtiovallan edustajana työministeri Cronbergilla olisi tärkeä vaikuttamisen paikka luottamusmiesten aseman vahvistamisessa, sillä paikallisen sopimisen lisääntyessä työntekijäpuoli jää entistä heikommalle, ellei luottamusmiesten asema ole vakaa.

VIIKKO 42

Ajattelin kirjoittaa tästä viikosta erityisesti keskiviikosta ja torstaista, sillä ne olivat viikon mielenkiintoisimpia päiviä.

Keskiviikkona oli YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen päivä. Minulla oli ilo osallistua tapahtumiin Porissa. Osallistuin köyhyyden vastaiseen seminaariin Vapaaehtoistoiminnankeskus Liisassa Porissa. Alustin siellä köyhyydestä. Keskustelu oli vilkasta. Sen jälkeen matkasimme eri järjestöjen järjestämään asunnottomien yöhön.

Meidän tulisi tehdä kaikkemme, ettei tarvitsi viettää YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista päivää. Tämä tavoite on vielä kaukana, sillä maassamme tuloerot ovat vain kasvaneet, vaikka Suomi voi taloudellisesti paremmin kuin koskaan. Euroopan unionin köyhyysmääritelmän mukaan köyhyysrajan alapuolella ovat ne, joiden nettotulot ovat alle 60 % keskituloista kaikki tulonsiirrot mukaan lukien. Suomessa tämän rajan alapuolella elää 12 % kansalaisistamme. Heitä on 600 000. Satakunnassa työttömiä työnhakijoita oli elokuussa 10 2000. Työttömien osuus työvoimasta 9,4 %. Köyhyysriski on erityisesti yli kolmelapsisilla perheillä, pienituloisilla eläkeläisillä ja opiskelijoilla sekä työttömillä. Monet köyhyysrajan alapuolella elävät ovat yksineläjiä. Mutta huomionarvoista on, että Porissa keski-ikäiset yksinelävät pitkäaikaistyöttömät miehet ovat erityisesti syrjäytymisriskin piirissä.

Vaikka usein puhutaan tilastoista, ovat asunnottomuus ja köyhyys lukujen takana todellisia kertomuksia ja kipeitä kohtaloita. Moni seikka voi johtaa väliinputoamiseen, ja se voi kohdata ketä tahansa. Aidon hädän kohtaaminen on todella tärkeää.

Kuitenkin meillä on myös keinoja tilanteen muuttamiseksi. Perusturvaa on korotettava, jotta sillä voi tulla toimeen, ja se on sidottavan indeksiin. Erityisesti köyhiä ovat ne, jotka elävät pelkällä toimeentulotuella, sillä toimeentulotuki on aivan liian pieni tämän päivän vaatimuksiin. Kaikki yritykset parantaa toimeentulotuen piirissä olevien asemaan etuuksia korottamalla eivät toimi sillä he ovat ainoista jotka eivät etuuksien korottamisesta hyödy, koska etuuksien korottaminen leikkaantuu toimeentulotuen vähenemisenä pois. Parhaiten pitkäaikaistyöttömien asemaa parannetaan sillä, että ansiosidonnaiselle työttömyysturvalle pääsyä helpotettaisiin. Lisäksi pienet tulot pitäisi tehdä verottomiksi. Verotuksen tulee edelleen olla progressiivista, eikä pohjautua tulonlähteeseen.

Tietysti tehokas työ köyhyyden poistamiseksi vaatii rahaa. Kela julkaisi taannoin tutkimuksen, jossa ilokseni tuotiin jälleen kerran esiin, että hyvinvointivaltion vahvistamisella on kansalaisten tuki. Kansalaiset hyväksyvät verojen noston, jos sillä voidaan taata laadukkaat hyvinvointipalvelut. Laadukkaiden tasa-arvoisten palvelujen turvaaminen ja köyhyyden vastainen määrätietoinen työ takaavat yhteiskuntarauhan ja hyvinvoivan tulevaisuuden.

Keskiviikkoillan aikana kaikkein koskettavinta oli, kun luin Ilkka Taipaleen ym. toimittamasta Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä –kirjasta ihmisten omakohtaisia kertomuksia köyhyydestä. Tarinat olivat niin liikuttavia, että kuulijajoukko ihan hiljentyi. Halusin tarinoilla osoittaa että köyhyys ei ole vain lukuja ja tilastoja vaan aidosti todettua hätää.

Lisäksi minulla oli mukanani Tommy Tabermanin kirjoittama runo köyhyydestä. Nimittäin kysyin päivällä eduskunnassa ennen istunnon alkua kollegaltani Tommy Tabermanilta, sattuisiko hänellä olemaan käden ulottuvilla runoa, jonka voisin lukea Porin tilaisuudessa. Tommy kysyi rempseään tapaansa, milloin sen pitäisi olla valmis. Vastasin, että puoli seitsemään mennessä – ja se oli! Olin aivan äimänä ja kiitollinen että Tommy halusi myös omalta osaltaan osallistua köyhyyden vähentämisen puolesta puhumiseen. Runo kuului näin:

On vain yksi leipä,
yhteinen, yhdessä leivottu,

on vain yksi suu,
yksi jokaisella,
kerran rintaa imenyt,

on vain yksi vatsa,
jokaisella yksi,
nopeasti täytetty, tyydytetty,

Miksi maailmassa on niin monta tyhjää vatsaa,
niin monta kylmää kättä?

Miksi leipää on niin vaikea murtaa, jakaa?
Onko käsien todella hyvä olla kylminä?

Kumpi sinä haluat olla?
Se, joka murtaa leivän,
vai se, joka vie leivän lapsen suusta?

Onko vastaus todella vaikea?


Jäin vielä torstai-aamupäiväksi Poriin: aamulla kävin Merikarvialla tapaamassa nuoria ja sen jälkeen vanhoja tovereita Porissa. Sitten lähdin kiireellä kohti Helsinkiä klo 16 kyselytunnille. Ehdin!

Olen vielä Helsingissä. Nyt on perjantai. On aika lähteä kotiin. Ihanaa! Tänään on vielä muutamia puheluita soiteltavana, mutta sitten aion ehtoolla rentoutua. Viikonlopusta on tulossa rankka. Lauantaiaamulla jaan ruusuja Harjavallassa ja keskustelemme ihmisten kanssa ajankohtaisista asioista. Viikonloppuna on myös Punaisen ristin Satakunnan piirin toiminnanjohtajan läksiäisjuhla piirin juhlavuoden yhteydessä. SPR:n varapuheenjohtajana ja Heimon pitkäaikaisena kanssakulkijana olen tietysti paikalla. Tilaisuutta kunnioittaa itse Punaisen ristin puheenjohtaja Kalevi Kivistö. Käyn poikkeamassa myös naispiirin järjestämässä työväen iltamassa.

VIIKKO 43

Tiistaina olin Satakunnan osuuskaupan hallintoneuvostossa. Hallintoneuvosto on tärkeä vaikuttamisen paikka ja käyn kokouksissa mielelläni. Kansanedustajan täytyy tietää, miten elinkeinoelämän puolella menee. Osuuskauppa on satakuntalaisten suurimpia työllistäjiä, joten hallintoneuvostossa tuntosarviin kertyy monenlaista tuntumaa meikäläisellekin. Päivästä tuli rankka, sillä jouduin palaamaan
Helsinkiin jo illalla. Keskiviikkoaamulla oli kaksi tärkeää menoa niin varhain, että oli herättävä Porin sijaan Helsingissä.

Ensin ministeri Kanerva oli tentattavana puolueen EU-työryhmässä ajankohtaisista ulkopoliittisista teemoista. Sitten kiirehdin vierailulle Helsingin käräjäoikeuteen, jossa isäntänä toimi Helsingin lautamiesyhdistyksen puheenjohtaja Martti Korvenmaa. Oikeusministerin esitys lautamiesten vähentämiseksi erityisesti riidattomissa kysymyksissä on kyseenalaista, sillä juuri riidattomissa tapauksissa tarvitaan lautamiehiä. Lautamiesten olemassaolon oikeutus on sama kuin oikeusjärjestelmässä olevien toimijoiden oikeus saada tuntea tulleensa oikein kohdelluksi. Siksi lautamiehet ovat olemassa: jakaakseen oikeutta ja tunnetta oikeudesta. Lautamiesten kanta eroaa tuomareiden kannoista marginaalisen harvoin, joten öykkäreiksi lautamiehiä ei voi syyttää. Jos joskus harvoin kannat eroavat, se osoittaa, että lautamiehillä on tosiasiallista valtaa, eivätkä he ole vain muodon vuoksi paikalla. Erityisesti lautamiehiä pitäisi lisätä perheoikeudellisten asioiden käsittelyihin.

Keskiviikkona olin mukana kansanedustajien seminaarissa liikennepoliittisen selonteon valmistelemiseksi. Tilaisuudessa annettiin lupauksia ja romutettiin toiveita. Mutta silti tosiasiassa ainoa todellinen anti oli, että ministeri Vehviläinen totesi, että runkoverkkopäätöstä ei tulla avaamaan tulevalla hallituskaudella. Tosin hän totesi myös, että siihen voidaan mahdollisesti tehdä joitakin pieniä muutoksia. Jonkinasteista toivoa siis vielä on VT2:n saamiseksi osaksi runkoverkkoa eli käytännössä osaksi Suomen päätiestöä.

Samana päivänä oli kehityspoliittisen toimikunnan ensimmäinen kokous. Toimikunta on suoraan valtioneuvoston asettama. Olen siinä sosialidemokraattien edustajana. Toimikunnan tehtävänä on seurata kehityspoliittisten asioiden hoitoa koko hallituskauden ajan. Toimikunta kokoontui kuitenkin ensimmäistä kertaa liian myöhään, eikä se voinut enää vahvasti vaikuttaa hyväksyttäväksi tulevaan uuteen kehityspoliittiseen ohjelmaan. Luonnos siitä oli jo julkaistu ennen kuin toimikunta pääsi edes käyntiin. Toivon kuitenkin, että saamme toimikunnassa tehtyä ja vaikutettua muihin tärkeisiin hallituksen käsittelemiin kysymyksiin. Myöskin on tärkeää seurata ja valvoa, miten kehityspoliittista ohjelmaa viedään käytäntöön. Hallituskauden aikana voidaan nostaa esiin kysymyksiä kehitysavun nostoaikataulusta, YK:n merkityksestä ja kehitysmaiden kansalaisten oikeuksista ja sananvallasta. Lisäksi ilmastomuutos uhkaa maailman köyhimpiä yhä kipeämmällä tavalla.

Keskiviikkona eduskunnassa käytiin keskustelua Itämerestä ja pohjoisesta ulottuvuudesta. Käytin keskustelussa puheenvuoron, jossa vaadin, että Itämerellä pitäisi olla oma huippukokouksensa, budjettinsa, ohjelmansa,tulevaisuusvisionsa ja johtajansa. Virolaisten Ilves ja ruotsalaisten Bildt toimeksiantoineen ovat olleet tässä mielessä liikkeellä jo kauan. Itämeri tarvitsee kipeästi kansainvälisen lisäksi juuri sitä aitoa suomalaista omistajuutta. Samalla Itämeri on tullut yhä haavoittuvaisemmaksi. Mutta varsin vähän on juhlapuheiden jälkeen kuitenkaan kiinnostusta siihen, että öljytankkereiden vuodot, laittomat dumppaukset ja laivojen sekä pienveneiden päästöt uhkaavat lyödä Itämeren kuolinarkkuun viimeisenkin naulan. Onneksi kuitenkin Itämeren alueen yhteistyöfoorumit tekevät töitä, samoin kuin lukuisat koulut ja kansalaisjärjestöt. Mahdollisuuksia on vaikka mihin, sillä EU:n laajenemisen myötä Itämerestä on tullut eurooppalaisten todellinen sisämeri, jonka yhdeksästä rantavaltioista kahdeksan on EU-maita.

Käytin puheenvuoron myös talousarvioaloitteiden lähetekeskustelussa. Puhuin Satakunnan työllisyysmäärärahoista, tulvavahinkojen korvaamisesta ja niihin varautumisesta, nuorisopsykiatrian määrärahoista, alueellisista elokuvatuotantokeskuksista ja yliopistokeskusten määrärahoista sekä Selkämeren kansallispuistosta, Rauman-Jämsänjokilaakson radasta, Tampere-Pori-Rauma-radasta, valtatie 8:n Turku-Pori-yhteysvälistä, Pori-Söörmarkku-osuudesta sekä kantatie 44:n ja valtatie 23:n risteyksestä.

Illalla oli mahdollisuus tavata vieraaksi tullutta hyvää ystävääni. Olipa ihanaa edes hetkeksi ajatella muutakin kuin politiikkaa!

Jalkani on edelleen ollut kipeä. Olen juossut vapaina hetkinä fysioterapiassa. Odottelen jo aikoja, jolloin homma tulisi kuntoon!

VIIKKO 44

Pohjoismaiden neuvosto kokoontui Oslossa. Siellä Erkki Tuomioja valittiin Pohjoismaiden neuvoston puheenjohtajaksi. Puheenjohtajuus oli hieno saavutus,vaikka Tuomioja oli tietysti myös todella kova ehdokas. Neuvoston seuraava kokous järjestetään ensi vuonna Suomessa. Suomen puheenjohtajuus pohjoismaiden hallitusten välisessä yhteistyössä huipentui hienosti Oslon saavutukseen.

Pohjoismainen yhteistyö puolustaa edelleen paikkaansa, vaikka suuri osa käsiteltävistä asioista on samanlaisia kuin esimerkiksi Euroopan neuvostossa, jonka jäsen myös olen. Pohjoismaiden samantyyliset yhteiskuntarakenteet ja samansuuntaiset intressit ovat vahva peruste intensiiviselle yhteistyölle.

Viikolla on keskusteltu myös eurooppalaisesta yhteistyöstä mutta poikkeuksellisesta näkökulmasta. Yhtäkkiä julkisuudessa onkin esitelty ajatuksia, joiden mukaan me nöyrät ja arat suomalaiset olemme jo EU:n ytimissä. Presidentti Halonenkin mainitsi, ettei ytimiä perinteisissä mielissä enää edes ole. Suomessa vierailleen Ranskan Eurooppa-ministeri Jean-Pierre Jouyetin mukaan Suomi on jo EU:n ytimessä. Tieto lienee helpottava monille, vaikka mukana lieneekin ranskalaista charmia. Kuitenkin suomalaisten pitkäaikainen ja määrätietoinen työ Euroopan tason yhteistyön hyväksi on laimentunut vasta viime vuosina, joten voisi olettaakin että Suomi tunnetaan aktiivisen eurooppalaisena.

Toinen asia kuitenkin syntyy ajankohtaisista EU-politiikan haasteista kuten sokerijuurikastuotannosta ja eteläsuomalaisten maataloustuista. Kun Balin ympäristökokouksessa saadaan valtioiden toiveet julki, silloin jo nähdään, millaisilla tavoitteilla Kioton sopimusta jatketaan. Tämä antaa myös viitteitä jo siitä, millaiset ympäristö- ja päästötavoitteet asetetaan EU:n komission tasolta tammikuussa 2008. Ratkaisu ja siihen vaikuttaminen tulee olemaan nyt esillä olevia maatalouspoliittisia asioitakin tärkeämpiä lobbausasioita. Suomen kannalta on arveluttavaa, että EU näyttää vetävän kovaa linjaa siinä, että ympäristötaakat jaetaan tämänhetkisen tilanteen mukaan. Tällöin jää huomaamatta, että Suomi on vähentänyt huomattavasti jo aikaisemmin fossiilisten polttoaineiden käyttöä ja lisännyt uusiutuvia energialähteitä. Suomen kannalta on kova juttu, jos tehdyt toimenpiteet jäävät huomiotta.

VIIKKO 45

Viikolle kertyi huonoin uutinen pitkään aikaan ja tapahtumana ainutlaatuinen Suomessa. Keskiviikkona järjettömään murhenäytelmään liittyvää epätietoisuutta lisäsivät ristiriitaiset uutisoinnit. Istuin istuntosalissa keskustelemassa ilmastopoliittisista tavoitteista, kun tekstiviestiä alkoi tulla kerta toisensa jälkeen. Mietin lukion opettajana ja opinto-oppaana sitä, kuinka olisin itse toiminut, jos sama olisi sattunut koulussa, jossa itse työskentelin aiemmin. Mieleeni kyllä tuli heti, että rehtorin tapaan olisin saattanut olla opinto-ohjaajana eturintamassa rauhoittelemassa tilannetta. Samalla mietin sitä, kuinka kova kolaus Jokelan ja kaikkien koulujen nuorille tämä murhenäytelmä oli. Opiskelijat ja koulussa töissä olevat kuitenkin kokevat koulun turvallisena paikkana. Mitä voi enää ajatella, kun koulusta on tullut täällä turvattomampi kuin se on koskaan ollut?

Sitä ryhtyy ajattelemaan, että kuka meistä olisi voinut ryhtyä samaan. Se nosti mieleen ajatuksen ryhmäohjauksen ja ryhmään kuulumisen tärkeydestä. Meillä on suuria joukkoja nuoria, jotka kokevat, ettei heistä välitetä ainakaan yhteiskunnan tasolla. Nuorten pahoinvointiin ja mielenterveysongelmiin pitää puuttua paremmin, ja kouluilla on oltava resurssit kunnolliseen oppilashuoltoon jatkossa.

Jokelan tapaus osoittaa, kuinka Impivaaraan sohaisu johtaa varmasti siihen, että mikään ei ole jatkossa enää ennallaan. Turvattomuuden tunne lisääntyy entisestään, sillä Jokelan esimerkistä seurasi heti lisää koulujen uhkailua sekä meillä että muissa maissa. Osoitan kaiken tukeni Jokelan ja koko Tuusulan koululaisille, tapahtuman osallisille ja heidän omaisilleen. Meidän täytyy nyt kaikilla rintamilla toivoa jatkotyöstöä, että vastaavilta tragedioista voitaisiin välttyä.

Viikon poliittisesti iso asia oli myös hallituksen esitys hoitajien pakkolaiksi. Olisi ollut tärkeää, että hallitus olisi ponnistellut kaikin voimin sovitteluratkaisun saamiseksi. Ratkaisu olisi voinut ja voisi syntyä poliittisesti, mutta asiaa on lähdetty käsittelemään vain juridisesti. Omituista on sekin, että pakkolailla ei tulla saamaan suojatyöhön kuin 10-20% irtisanoutuneista. Kuitenkin Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin mukaan tällä suojatyöreservillä ei taata vielä potilasturvallisuutta, sillä siihen tarvittaisiin jo puolet irtisanoutuneiden määrästä. Parempi ratkaisu olisi lakon uhan poistaminen poliittisesti tulemalla vastaan sovitteluratkaisulla. Tosiasiassa työtaistelu loppuu vasta rahalla. Juridinen kikkailu hämärtää sitä tosiseikkaa, että sovittelu edellyttäisi valtion vastaantuloa. Mieleeni tuli vertaus, jossa hallitus sitoo kultaharkot kaulaansa ja hyppää kaivoon. Kun kullan ja kimalluksen säilyttäminen on tärkeintä, koko joukko hukkuu. Sitten kyllä huudellaan oppositiota apuun. Toisin sanoen pienet opposition esitykset lain sisällön muuttamisesta pakkolaista sovittelun suuntaan eivät olisi olleet keneltäkään pois, vaan olisivat täyttäneet kansainvälisen työlainsäädännön asettamat velvoitteet. Itse työtaistelu olisi kuitenkin jäänyt yhä ratkaisematta. Nimittäin tilanne on kuin metsäpalo, jota sammutellaan vain kymmenesosan verran, vaikka 90% puolellakin olisi pelastettavaa.

Jotain iloistakin viikkoon mahtui. Torstaina oli puheenjohtamani STETE:n Ukraina-seminaari eduskunnassa. Seminaari oli erittäin korkeatasoinen. Puhujat olivat Suomen ulkoministeri Ilkka Kanerva, joka alusti EU-näkökulmasta jakaen keskustelua Suomen Ukrainan suurlähetystön Viktor Shkuron kanssa; kansanedustaja Kimmo Kiljunen, joka alusti Ukrainasta Euroopan turvallisuusarkkitehtuurissa; Suomen kansainvälisten suhteiden instituutin ohjelmajohtaja Arkady Moshes, joka alusti Ukraina-Venäjä -suhteista; Pan-Euroopan instituutin tutkija Kaisa-Kerttu Peltola, joka alusti liiketoiminnasta; Säteilyturvakeskuksen yksikönjohtaja Heikki Reponen, joka alusti ydinvoimaturvallisuudesta ja turvallisuusyhteistyöstä sekä Svyatoslav Pavliuk, puolalaisukrainalaisen säätiön edustaja, joka alusti kansalaisyhteiskunnasta. Ensi vuonna pohjoismainen foorumi järjestää seminaarin Kiovassa.

Seminaarin jälkeen sain vieraakseni ryhmän porilaisia! Keskustelimme ajankohtaisista asioista eduskunnassa ja valtakunnassa. Oli mukava esitellä kansanedustajan työtä ja eduskuntaa porilaisille sd-eläkeläisille. Pyysin myös Tommy Tabermania ja Maarit Feldt-Rantaa lyhyesti
tervehtimään vieraitani. Torstaipäivänä oli tietysti paljon huonojakin uutisia puitavaksi, mutta kaikesta huolimatta työn tekoa on vain jatkettava.

VIIKKO 46

Viikko sujui monelta osin aikamoisissa kiireissä. Julkisuuttakin paljon puhuttaneen Tehy-asian ratkaisu jää viime tinkaan. Olemme myös saaneet todella, todella paljon viestejä asiasta ja teen parhaani että ehdin vastata kaikkiin.

Aselain tiukennus on jäänyt jalkoihin, vaikka siitäkin asiasta on tullut kansalaiskirjeitä. Itse olen tietysti hoitajien pakkolakia vastaan ja aselain tiukennuksen puolesta. Tehyasiasta kirjoitin myös kolumnin, jossa toin, samoin kuin eduskuntapuheenvuoroissani esiin lain ongelmia. Jo valmistelu on ollut heppoista ja asiantuntijakuulemisenkin mukaan jopa valtiosääntöoikeuden vastaista. Mutta lisäksi lakiin liittyy periaatteellisia ongelmia kuten mm. se, että on kansainvälisten ihmisoikeussopimusten vastaista velvoittaa työhön uhkasakon nojalla. Lailla ei voida myöskään turvata hallituksen puheissaan vaalimaa potilasturvallisuutta, kuten oikeastaan kaikki osapuolet ovatkin myöntäneet. Kaikkein suurin ongelma liittyy koko asetelmaan: hallitus on säätämässä tällaista lakia sen sijaan, että puuttuisi itse ongelmaan. Sopuhan on saatavissa rahalla. Olemme käsitelleet lakiongelmaa juridisena, vaikka kyse on
kiistatta täysin poliittisesta ongelmasta.

Tiedän että Satakunnassa on irtisanoutunut asukaslukuun suhteutettuna maan suurin osuus hoitajista. Sairaanhoitopiirissä koulutettua hoitohenkilökuntaa on irtisanoutunut 813 henkilöä eli 73 prosenttia henkilökunnasta. Toivon todellakin, että sopu saadaan aikaan ja etteivät hoitajat vaihda alaa eikä maata. Arvostan hoitajien työtä todella paljon ja pidän tätä umpikujaa, johon hallitus on tilanteen ajanut, todella käsittämättömänä.

Aselakiasiassa on helppoa olla turvallisemman Suomen puolella; en oikein keksi hyviä syitä sille, että alaikäisten on välttämätöntä saada aseita haltuunsa. Tietysti tiukennusta on perusteltu Jokelan murhenäytelmällä, vaikka tappoaseita on muitakin kuin käsiase, Mielestäni ei ole sinänsä paha, että tällaisen teon jälkeen havahdumme siihen, että aseita tosiaankin on suhteellisen helppoa saada haltuun.

VIIKKO 47

Terveydenhoitoalaa uhkaava joukkoirtisanoutuminen saatiin vältettyä viime hetken sovulla. Tämä oli todellakin hieno uutinen! Toivoin viime hetkeen asti, että sopu saadaan, vaikka tässä sopimuksessa ihmettelenkin sovun sitomista alan tehostamisiin. Henkilökunnan tehokkuushan on jo ollut huipussaan: henkilökuntaa ei ole edes ollut riittävästi, vaan tehtävät on monin paikoin hoidettu alimiehityksellä! On aika kyseenalaista, että nyt vielä toivotaan, että vähäisiä hoitajamääriä vähennetään lisävähennyksin. Luulisi käydyn yhteiskuntakeskustelun pohjalta, että kasvavien vanhustenhuollon tarpeiden kautta vieläkin suurempi tarve olisi juuri henkilöstön lisäämiselle ja kohtuullisten työolojen varmistamiselle. Näen uhka on kova, että julkinen terveydenhoitopuoli joutuu toiminnallisiin ja taloudellisiin supistuksiin, mikä johtaa "ei-oo"-linjan tarjoamiseen kansalaisille. Yksityisen puolen kasvu on tällöin edellä. Julkinen terveydenhoito on hyvinvointivaltion peruspilareita ja sen riittävät resurssit pitää kyetä kaikin tavoin varmistamaan jatkossakin. Kansalaisilla on oikeus laadukkaisiin peruspalveluihin. Siksi SDP:n koko eduskuntaryhmä vaatii hallitukselta 600 milj. lisää peruspalveluiden rahoittamiseksi.

Pääministeri Matti Vanhasen omituinen ulostulo kauppakamarilaisten edessä palkkakiista-asiassa herätti laajalti ihmetystä torstain kyselytunnilla. Kyllä pääministerin pitäisi ymmärtää alan resurssiongelmat ja se, että sovintoon pyritään ensin neuvotteluteitse. Uhkakeinot eivät neuvotteluja auttaneet. En ymmärrä, mitä pääministeri voi arvella voittavansa parjaamalla hoitopuolta kiista-asian ratkettua. Olisin todellakin toivonut pääministerin puuttuneen asiaan tilanteen ollessa kesken ja vieläpä tyystin toisenlaisin sanakääntein. Pääministerin pitäisi ymmärtää hoitoalan tilanne, olojen kohtuuttomuus monin paikoin ja palkkatilanteen ongelmallisuus. Lisäksi taustalla ovat vielä hoitoalan aiemmat yrityksen palkan nostamiseksi, jotka on niin ikään tyrmätty. Olen todella pahoillani pääministerin reaktioista.

Alkuviikosta kävin Brysselissä osallistumassa Euroopan neuvoston tasa-arvojaoston kokoukseen. Käsittelimme ihmiskauppaa ja vaihdoimme näkemyksiä Euroopan parlamentin naisten oikeuksien komitean ja Euroopan neuvoston naiskauppaa koskevan komitean jäsenten kesken.
Tasa-arvojaoston jäsenyys on hieno asia ja olen harmissani siitä, että nämä "ulkomaankomennukset" jäävät väkisin välillä muiden jalkoihin. Viime kädessä kuitenkin on priorisoitava tehtäviä, sillä oman maan ja maakunnan asiat ovat aina väkisin kaikkein tärkeimpiä.

Keskiviikkona saatoin kuitenkin jatkaa maailman asioiden parissa sikäli, että osallistuin ulkoministeriön alaisen kehityspoliittisen toimikunnan kokoukseen. Sääli on, että hallituksen kehityspoliittinen ohjelma on kuitenkin jo valmis, eikä vasta toiseen kokoukseensa kokoontuva toimikunta siis voinut vaikuttaa sen valmisteluun juuri lainkaan.

Muuten viime viikolla jäi joka tapauksessa mainitsematta, että eduskunnassa käytiin ajankohtaiskeskustelu kehityspoliittisista kysymyksistä. Keskustelussa nostettiin esiin aika hyviä kysymyksiä liittyen esimerkiksi kehitysapumme korottamiseen ja sen aikatauluun. Eräs kysymys liittyy kehitysmaiden kehitykseen ja ilmastonmuutokseen. Olisi löydettävä keinoja tukea energiantuotantoa, eikä keskittyä energianvientiin kehitysmaihin. Meidän on tehtävä kaikemme, jotta emme tukisi entisestään fossiilisten polttoaineiden käyttöä. Esimerkiksi Suomella on aika paljon tietotaitoa ympäristöystävällisempien energiamuotojen kehittämisessä, joten tässä voisi olla yksi panostuksen kohde. Odottelen, että hallitus huomaisi saman ja keskittyisi todenteolla uusien ja olemassa olevien investointien kehittämiseen. Lumetoimintaa on taas se, että hallituksella on tavoite saada turve kirjatuksi hitaasti uusiutuvaksi energiamuodoksi. Se on pöyristyttävän sijasta jo suorastaan säälittävä toimenpide, jolla ei ole mitään tekemistä investointien kehittämisen kanssa.